Näistä aiheista on kirjoitettu viime aikoina paljon varsinkin sosiaalisessa mediassa. Näihin törmää väistämättä siellä liikkuessa ja muita seuratessa. Nämä ovat ehkä kaksi erillistä asiaa, mutta minusta hyvinkin läheisiä ja itse olen kamppaillut näiden kanssa paljonkin omassa päässäni. Nämä kaksi voisi myös summata yhteen, josta tulee yhtä paljon kuin riittämättömyys. Toki kehopositiivisuudella ajetaan juuri sitä asiaa, että olisit riittävä juuri noin kuin olet tuon näköisenä, kokoisena, värisenä, mallisena, omien tunteittesi, haluinesi ja mieltymyksiesi kanssa. Mutta toisaalta taas tulee vyörynä sinulle kuvia täydellisistä perheistä, kodeista, lomamatkoista, lapsista, vartaloista… lista on loputon. Instagram-maailmassa minulle tuli täydellinen riittämättömyyden tunne kaikesta tästä ja sen takia pidinkin taukoa julkaisuista. Tunsin, että some-maailmassa sinulla pitää olla tarpeeksi uskoa omaan elämään ja että se riittää just sellaisena kuin se on. Some-maailmassa pitää olla tarpeeksi uskoa siihen, että juuri sinun ottamat kuvat ovat tarpeeksi hyviä julkaistavaksi. Some-maailmassa pitää olla tarpeeksi uskoa siihen, että voit julkaista kuvan sinusta juuri sellaisena kuin olet. Näiden ajatusten kanssa tein töitä monta kuukautta ennen kuin pystyin palaamaan takaisin some-maailmaan ja uskomaan, että se mikä minulle on parhaaksi, on parasta antia silloin myös muille. Minulla ei ole valkoista kotia eikä uusinta desingniä. Ne ei ole minua enkä niitä halua. Mutta pärjäänkö some-maailmassa ilman niitä. Onko minulla sitten mitään, mikä kiinnostaisi muita? Minulla on omat mielenkiinnon kohteet, joista kerron toisille, kiinnostaa se sitten muita tai ei. Se on kuitenkin minun elämää ja elän sitä niin kuin minulle on hyväksi. Pidän meidän kodista juuri sellaisena kuin on ja voin ylpeänä sitä esitellä. Siinä näkyy meidän elämä ja meidän kädenjälki. Kuvien ottamista olen harjoitellut ja siihen voi harjaantua. Kuvien valtavirtaa pitää myös opetella seulomaan ja ohittamaan ne, jotka eivät tuota sinussa positiivisia viboja. Maailmassa on niin paljon negatiivisuutta, että jos omalla toiminnalla pystyt vaikuttamaan mielialaasi, niin se kannattaa tehdä.

Ihmiset ovat myös riippuvaisia tykkäyksistä. Ne luovat tietysti pohjaa some-yhteistöille, niillä näytetään, että tili on aktiivinen ja sitä seurataan. Mutta onko se sitten aitoa? Miten paljon tiedät seuraajistasi? Oletko käynyt tutustumassa jokaisen seuraajasi tiliin? Pitääkö niistä edes olla kiinnostunut vai onko kaikki niin kaupallista, että jokainen on niistä vain yksi hiekanjyvä soratielläsi kohti unelmia? Minun on pitänyt tehdä paljon työtä näiden ajatusten kanssa. En todellakaan ala elää jonkin muun elämää vain sen takia, että saisin otettua valtavirran suosimia kuvia enkä käytä viimeisiä roposia desing-juttuihin. Some-maailma tarvitsisi enemmän kuvia, juttuja, tarinoita ihan tavallisesta arjesta. Aina ei jaksa meikata eikä laittaa hiuksia ja se on ihan ok. Ja se pitäisi saada näkyä, koska se on elämää. Toki sellaisia kuvia ja juttuja on nytkin ja niihin juuri on pystynyt samaistumaan ja ihmettelemään, että ajatteleeko ja tekeekö tai on tekemättä joku toinenkin tosissaan samoin. Yleensähän sinne laitetaan kuvia vain niistä parhaista hetkistä elämässä ja sehän on sitten vain pintaraapaisu koko elämästä. Saako sotkuinen lapsiperheen eteinen kurahaalareineen, reppuineen ja kumisaappaineen yhtä paljon huomiota somessa, kuin siisti ja puhdas eteinen valkoisine mattoineen ja järjestyksessä olevasta kenkätelineestä? Ja jokainen lapsiperheessä elävä tietää, että sellainen ei ole todenmukaista elämää kuin sen hetken. Eikä minusta tarvitsekaan. Pitäähän elämisen jäljen näkyä.

Ja sitten siitä kehopositiivisuudesta. Samat jutut pätee siinäkin. Voinko laittaa kuvaani someen, kun en ole yhtä kaunis, laiha, liikunnallinen, tyylikäs ym. kuin muut? Nykyään tuhdimmatkin ihmiset uskaltavat ottaa itsestään kuvia bikineistä, mutta samalla ottavat myös vastaan sen kaiken kritiikin mikä sieltä saattaa tulla. Ja se pitäisi sitten kestää. Itse en todellakaan sellaiseen pystyisi. Some-maailmassa on niin helppo olla julma, kun ei tarvitse sanoa asioista päin naamaa ja joskus jopa nimimerkin takaa. Mutta saako nämä kritisoijat jonkun tyydytyksen tästä pilkkaamisesta? Saavatko he omalle pahalle ololleen tästä apua ja tuntevat kenties oman olonsa näin paremmaksi? Monikohan niistä uskaltaisi sanoa saman päin naamaa, tuskin kovin moni. Ja mitä ihmettä se on heiltä pois, jos jokainen julkaisee kuvan itsestään sellaisena kuin on? Tämä maailma on vuosikymmeniä kasvanut kieroon, kun laihuutta on ihannoitu ja pidetty sitä kauneuden ihanteena. Lihavia ihmisiä pidetään laiskoina ja laihat ihmiset joutuvat veroilla maksamaan heidän elämisensä, kun eivät kykene töihin. Karkeasti sanottu, mutta näin valitettavasti jotkut ajattelevat. Painon nousu saattaa toki tuoda tullessaan erinäisiä sairauksia ja niiden hoito maksaa, mutta painon nousuun ja lihavuuteen ei ole aina yhtä syytä. Eikä se aina johdu laiskuudesta. Mielenterveysongelmat, perinnöllisyys, muut sairaudet, lääkitys… syitä on monia eikä se ole silloin ihmisen oma valinta. Kuvan perusteella on helppo luoda heti se yksi ja ainoa mielipide eikä ihmisen elämästä tiedetä yhtään mitään. Somessa on niin helppo vertailla itseään toisiin. Hetken tätä tehtyään tuntee kyllä niin täysin riittämättömyyttä ja huonoa itsetuntoa kuin olla voi. Varsinkin jos sattuu jo valmiiksi olemaan huono päivä, niin ei se ainakaan sillä parane. Mutta samalla lailla niiden sporttisten, laihojen ja kauniiden ihmisten kuvista me ei nähdä niiden koko elämää ja ihmistä. Heillä voi yhtä lailla olla ongelmia itsensä kanssa, parisuhteessa, työelämässä… Ei kauneus tuo välttämättä sitä onnea ja terveyttä. Ja tässäkin voidaan kysyä, kumpi kuva saa enemmän tykkäyksiä; sporttinen, hoikka, kaunis, vähäpukeinen nainen kuin pyöreämpi, tavallisen näköinen, ei niin sporttinen nainen. Niinpä. Ja nämä sanat mitkä valitsin; kaunis ja tavallisen näköinen. Onko joku kirjoittanut kirjan, josta voin tarkistaa mitä nämä tarkoittavat ja miten ne erotellaan toisistaan? No ei taida olla, mutta silti lähes tulkoon jokaiselle tulee melkein samanlainen mielikuva näistä sanoista. Valitettavasti. Mutta onneksi sanonta ”kauneus on katsojan silmissä” pitää hyvin paikkansa ja jokaisella on meistä omat mieltymyksensä, onneksi! Muutenhan meidät olisi luotu kaikki saman näköisiksi.

Kuvitellaanpa hetki. Jos nyt sinun eteesi tulisi pullonhenki, joka tekisi sinusta juuri sen näköisen, jota olet some-maailmassa kadehtinut, niin mitä sen jälkeen tapahtuisi? Mikään muu ei muuttuisi kuin ulkonäkö. Olisitko sen jälkeen onnellisempi? Alkaisitko tehdä jotain mistä olet aina haaveillut? Muuttaisiko se sinun arkeasi jotenkin? Kyllästyisitkö jossain vaiheessa itseesi ja toivoisit, että pullonhenki tulisi uudestaan ja tekisi sinusta taas uudenlaisen, paremman? Tuli itselleni mieleen, että ehkä henkilöt, jotka kamppailevat painon kanssa, tulisivatkin onnelliseksi, mutta kun se pullonhenki ei pysty muuttamaan muuta kuin sen ulkonäön. Ei niitä ongelmia, josta ylimääräinen paino ehkä johtuu, ei pään sisäisiä kamppailuja syömisen, liikunnan ja terveyden kanssa. Eikä pullonhengen toive pysy ikuisesti. Jos olet toivonut laihuutta, niin sinun on tehtävä töitä sen pitämiseksi, mutta ongelmat eivät katoa. Ongelmat saattavat kadota hitaan laihduttamisen, toisenlaisen elämänrytmin, elämäntaparemontin myötä. Hitaasti ja monesti siihen tarvitaan apua ulkopuolelta.

Minun ei ollut tarkoitus tässä jutussani moittia ketään, jokainen saa olla sellainen kuin haluaa, jos on itseensä tyytyväinen. Haluan vain tuoda omia huomioitani esille, mitä olen matkan varrella tehnyt ja sitä miten raadollista ja pinnallista ihmisten erottelu voi välillä olla.

Näitä aiheita olen pyöritellyt pitkään mielessä ja halusin jakaa nyt omat mielipiteeni, toiset voivat ajatella näistä aivan toisella tavalla ja se on ihan ok. Sunlaista ei ole toista ja sehän on just parasta!