Riitänkö ja kelpaanko minä. Nämä ovat pyörineet monta vuotta päässäni ja viime aikoina vielä enenemissä määrin uuden elämän tilanteen takia. Miten paljon voin muuttaa elämääni, että minulla olisi parempi olla, mutta ettei se olisi liikaa toisilta pois?

Monta vuotta aamuvuoroa tehneenä tulin päätökseen, että työaikojen on vaihduttava, jos meinaan vielä jaksaa töihin lähteä. Stressi aamuheräämisistä alkoi painaa jo lauantai-iltana ja tuntui, ettei viikonloppuisin enää palaudu viikon väsymyksestä. Kun aloin miettiä iltavuoroon vaihtamista, mietin miten paljon se vaikuttaisi muuhun perheeseeni. Jos olisin myös viikonloppuisin töissä, se tarkoittaisi, etten näkisi toista lastani enää niin paljoa, joka on minun luonani vain joka toinen viikonloppu. Tästä asiasta olin ehkä eniten huolissani. Poika tarvitsee minua paljon ja ikävöi toisessa kaupungissa silloin kun ei nähdä. Toisaalta pohdiskelin, että jos ajaisin silloin tällöin viikkovapaillani poikaa katsomaan, mutta tästä päädyin taas omaan jaksamiseen. Etten vaan olisi taas tekemässä arjestani liian kiireistä. Enhän nytkään jaksa olla täysin läsnä lapsilleni viikonloppuisin aikaisten heräämisten vuoksi. 

Mietin myös mieheni kanssa miten arki sujuisi kotona. Hän joutuisi olemaan lasten kanssa yksin kotona ja huolehtimaan paljolti kotitöistä. Tosin meillä asuvat lapset ovat jo sen verran isoja, että pärjäävät paljon yksinkin. Mutta silti voisin vain laittaa tyttöni kouluun aamulla ja sanoa hyvää yötä illalla, kun tulen kotiin. Työaikamuutokset vaikuttaisivat paljon myös meidän parisuhteeseen. Nyt on voitu joka toinen viikonloppu nautiskella toistemme seurasta lasten ollessa toisilla vanhemmillaan. Toki mieheni tämän hetkisen työtilanteen takia näkisimme toisiamme viikolla enemmän, mutta yhteistä, omaa aikaa olisi vähemmän. Ristiriitaisia tunteita on myös niiden harvojen vapaiden viikonloppujen suhteen. Haluanko vapaan viikonlopun meille vai lapsilleni. Onko itsekästä haluta vapaata meille, joka on taas poissa pojaltani, joka kaipaa minua. Olen yrittänyt tasapainoilla näiden ajatusten kanssa pitkään ja aina on ollut huono omatunto.

Pohdiskelin myös, että voisin alkaa tekemään lyhennettyä työaikaa ja aikaa jäisi enemmän perheelle. No hyvä ratkaisu, mutta mistä se sitten on pois. Palkasta. Mieheni sanoi lopulta, että nyt on viimeinen hetki tehdä lyhennettyä ja sitten voit koko loppuelämäsi tehdä normaalia työaikaa. Kyllä me vuosi pärjätään. Niin totta. Nyt on viimeinen mahdollisuus, kun tyttö menee toiselle luokalle. Ehkä me pärjätään vuosi näin. Kun puntarissa on toisella puolella raha ja toisella puolella jaksaminen, perhe, arki ja parisuhde, on vaakakupissa aika isoja asioita. 

Entäs minä itse? Onko tämän kaiken keskellä minulla vielä oikeutta haluta olla ihan yksin, kun aikaa ei riitä muillekkaan? Kun mikään ei riitä, tuntuu, etten kelpaa kenellekkään tai mihinkään ja paineita tulee joka suunnasta, tekisi mieli hypätä autoon ja ajaa jollekkin kalliolle istumaan ja vetämään henkeä. Välillä ei vaan pysty jakautumaan joka paikkaan. 

Lopulta päädyin kokeilemaan iltavuoroja. Tytöltä ei ole ainakaan vielä tullut  valitusta, että olen liikaa poissa kotoota. Poikaa tulee  varmasti harmittamaan minun viikonloppu työt, mutta tuleehan hän kuitenkin niinäkin viikonloppuina meille. On nautittava niistä pienistä hetkistä yhdessä, joita on. Mieheni on enemmän ikävöinyt minua ja on ollut outoa, kun en ole ollut paikalla.  Mutta eihän tämän tarvitse ikuista olla. Ei työ saa olla niin hallitsevaa, että muu elämä kärsii siitä. Välillä on vaan uskallettava tehdä päätöksiä ja kuunnella omaa itseään. Jos uupuu liikaa toisten ehdoilla elämiseen, on sieltä nouseminen taas raskasta ja se voi koskettaa koko perhettä vielä isommalla kädellä. 

IMG-20210906-WA0000.jpg